Barcelonasta alkaneen junamatkan toisena aamuna katselemme oudoksuen maisemia. Vastasatanut lumi verhoaa Pyreneitten rinteitä, puut näyttävät valkeilta veistoksilta, joet kuohuvat - tällainenko on etelän kevät. Mutta nostatamme mieltä rohkeilla puheilla; alkumatkasta saakin löytyä vaikeuksia, loppu menee sitten helpommin. Matkatoverit Jorma ja Tarmo ovat menohaluisia, konduktöörin hämmästykseksi hyppäämme junasta jo Sabinanigossa ja kuin harjoitukseksi kävelemme loput liki kaksi peninkulmaa Jacaan, suunniteltuun lähtöpaikkaan. Tiellä ajelee autoja suksia kattotelineissään, vuorten rinteillä hohtaa lumi.

Vanhan Testamentin juutalaiset vaelsivat vuotuisille juhlilleen Jerusalemiin. Jeesuskin vaelsi näin perheensä mukana ja oli unohtua temppeliin. Alkukirkon kristityt kunnioittivat opettajiaan ja kirkon perustajia käymällä näiden haudoilla rukoilemassa. Tästä alkoivat pyhiinvaellukset.

Muillakin maailman suurilla uskonnoilla ovat omat pyhiinvaelluksensa.

Lähtö.

Jacaan tulee kulkureitti pohjoisesta Ranskan rajan yli Sombortin solan kautta. Tätä itäisempää Santiago de Compostelaan johtavaa pyhiinvaellustien haaraa kutsutaan täkäläisen maakunnan mukaan Aragonian tieksi. Matkaa Jacasta Santiagoon kertyy rapiat 800 km.

Majoitumme Jacan albergueen, pyhiinvaeltajien majataloon. Saamme ensimmäiset leimat pyhiinvaelluspasseihimme. Avarissa makuusaleissa on väljää, lisäksemme vain mies Saksasta ja toinen Japanista levittelee makuusäkkejään patjoille. Käymme iltamessussa läheisessä kirkossa. Sitten aamulla:

- Menoks, sanoi Annie Lenoks, tuumaa Tarmo. Heitämme reput selkään, lähdemme. Löydämme ensimmäiset keltaiset nuolimerkit, joilla reitti on merkitty. Keltainen nuoli on maalattu milloin puuhun, kiveen, talon seinään, pylvääseen tai tien pintaan. Kaupungeissa löytyy lisäksi katukiviin kiinnitettyjä simpukankuvia, joka on varsinainen Santiagoon vaeltajan tunnus. Useimmiten tuo nuoli tuntuu johtavan pois päällystetyiltä valtateiltä, metsäpoluille, koleikkoisille vuorenrinteille, kuraisille lampaanpapanoiden ja lehmänlannan kirjomille peltoteille. Aragonian punertava multa tarttuu kuin liisteri kenkien pohjiin, yhä paksummaksi, kilojen painoiseksi.

Illansuussa laahustamme pitkää nousua vuorenharjalla vanhan linnoitustornin ympärillä kyyröttävään Arresin kylään. Liki kolmen peninkulman taival painaa askelissa, repun paino repii olkapäitä. Lammaslauma laiduntaa rinteen edessä, toisen näemme harjanteen takana kylään päästyämme. Tuulisessa vuorikylässä asuu enää 15 ihmistä, suurin osa taloista on muuttunut hiljaisiksi kiviraunioiksi. Huikaisevan laaja maisema aukeaa kaikkiin ilmansuuntiin.

Keskimmäiseen taloon on kunnostettu viehättävä majatalo, mutta suihkusta tulee vain kylmää vettä ja kiviseinäinen makuusali tuntuu jääkaapilta. Mutta kun istumme ilosilmäisen majatalonhoitajan valmistamaan ruokapöytään, popsimme höyryävää makaronia ja juomme viiniä, tunnelma lämpiää. Illan päätteeksi palavasieluinen isäntämme johtaa pyhiinvaeltajien rukouksen. Hän sytyttää kynttilän ja ottaa seinältä krusifiksin keskellemme pöydälle. Pienestä monisteesta luemme vuorolukuna pitkän rukouksen, me englanniksi, saksalainen Otto omalla kielellään, isäntä ja japanilainen Shintaro espanjaksi. Jorma saa lukea Isä meidän suomeksi. Isäntä lukee vieraskirjasta nimemme ja selittää silmät loistaen, että rukouksemme tullaan muistamaan Jumalan luona. Painumme yöpuulle. Puen kaikki repusta löytyvät vaatteet päälleni, kasaan kolme huopaa ylleni, nukun.

Korpivaellus

- Taas lähti, sanoi Annikki Tähti, riimittelee Tarmo.

Ajattelemme olla viisaita. Emme lähde sateen liottamille kurapoluille, vaan pysymme maanteillä. Upeat vuorimaisemat, haukkoja taivaalla, puro kohisee syvällä kanjonissa, tie nousee sen rinteellä yhä ylemmäs vuoristoon. Kaksitoista kilometriä mutkittelevaa nousua, eikä ylämäki lopu vieläkään. Pojat katsovat epäuskoisina eteensä, sitten karttaan.

- Ei, tämä menee etelään, vaikka meidän pitäisi kulkea länteen.

Palaamme liki kymmenen kilometriä pienen harmin siivittäessä askelia alamäkeen. Sieltä löytyy sivutien haara ja keltaiset nuolet. - Herra, opeta meitä tiehesi tyytymään. Jälleen alkaa nousu, sivutiellä joka ylempänä muuttuu kuralle ajetuksi metsäautotieksi, jonka raiteissa juoksee vesi vastaamme. Tarmo luennoi meille rasvanpolttamisesta, mutta se ei juuri tunnelmaa kohota. Alkaa sataa, puemme viitat, yhä hitaammin nousevat savenpainavat kenkämme. Miten pitkä voi rinne olla, varmaan peninkulma tätä kuraa ja väsymystä. Koetan ajatella paaston piinaviikkoja, joita kirkko elää ja Jeesuksen ristintietä. Ajattelen viatontakin kärsimystä, mitä maailmassa tapahtuu, ajattelen ettei tämä omamme ole mitään siihen verraten. Mutta tämä on pahempaa kuin mitä itse olen koskaan kokenut.

Miksi lähdin, mikä järki tässä on? Siksikö että voisin joskus kertoa millaista tämä oli, kehua ponnistuksillani? Tuntien jälkeen turrat jalkamme tavoittavat mäenharjan, metsä avautuu peltojen avaruudeksi. Sataa rakeita. Lepäämme kivillä. Tarmo löytää viikunapaketin repustaan. Sen viikunan voimin harpomme läpi loseikkoisen peltotien. Pitkä, pohkeisiin iskevä rinne laskee alas kaukaiseen laaksoon. Sen pohjalla vuolas puro koettelee taas uskoamme, mutta keinottelemme yli kiviä pitkin kenkiä riisumatta. Viimeinen nousu kylään. Tarmo lohduttaa, että yhdellä Herran rukouksella me kipaisemme tuon ylös. Raahaudumme lyhyin askelin. Väsymyksen sumentaessa rukoilen todella. Löydämme majatalon keskeltä tätä veistoksenkaunista pientä vuorikylää. Japanilainen Shintaro on jo siellä.

Aamuhämärässä herään, Shintaro tekee jo hiljaisesti lähtöä. Hän ojentaa käden, sanoo muutaman hiljaisen sanan hyvästiksi. Niin, hyvää matkaa, buena camino! Tämän jälkeen me hitaammat emme häntä enää tapaa.

Miksi?

Noin 70.000 vaeltajaa matkaa vuosittain Pyhän Jaakon tiellä, tosin useimmat lyhyemmän jakson kuin me. Todistuksen saa jo 100 kilometrin kävelystä tai 200 km:n pyörävaelluksesta. Tänä vuonna Jaakonpäivä sattuu sunnuntaiksi ja vietetään juhlavuotta, mikä osaltaan lisää vaeltajia. Tarmo lukee espanjalaisesta lehdestä, että 17 % matkaajista ilmoittaa vaikuttimekseen uskonnolliset syyt. Loput lähtevät matkaan kulttuurisista, historiallisista tai liikunnallisista syistä, tai eivät osaa määritellä miksi ovat lähteneet.

Eräällä sateisella taipaleella Tarmo kysyy, uskonko todella että synnit saa anteeksi vaeltamalla tämän retken, kuten katoliset uskovat? Vastaan, että uskon vakaasti tähän. Kun kerran synnit saa anteeksi niin monella muullakin tavalla, niin varmasti ne saa anteeksi hänkin, joka hartaana vaeltaa tämän matkan. Tarmo arvelee, että tämä on suomalaiselle erittäin sopiva tapa, kun me olemme tottuneet siihen, ettei mitään pidä saada liian helpolla. Näin syntien anteeksisaaminenkin, kun se nautitaan vähän kuin kitkerä lääke, tuntuu vakuuttavammalle.

Me olemme kaikki erilaisia. Tarmo lueskelee iltaisin Apostolien tekoja ja tuumailee joskus kävellessämme, että olivat ne aika poikia, Jaakobkin lähti tänne kaukaiseen maanääreen tuomaan evankeliumia. Jorma, ortodoksi, lukee kirjaa Serafim Sarovilaisesta ja mietiskelee, miksi kertomukset pyhistä miehistä tuntuvat niin uskomattoman ihanteellisilta. Eikö heillä todella ollut kiusauksia ja vaivoja niinkuin esimerkiksi meillä? Hänestä tuntuu vaikealle rukoilla kävellessä ja yömajojen tungoksessa. Mikä on tämän matkan hengellinen merkitys?

Minäkin mietin tuota, mietin itseäni. Tunnustan, miten ylivoimaiseen umpikujaan tunnen joutuvani, jos järjellä yritän pohtia esimerkiksi kristinuskon perusasioita. Jorma myöntää samaa, miten jo Jeesuksen elämän ajatteleminen tuottaa järjelle vaikeuksia. Meillä on vain usko. Kerron, miten minua lohduttaa piispa Paavo Kortekankaan sanoma ajatus siitä, että ei uskon heikkous ole paha asia - Jeesus hyväksyi heikonkin uskon. Pahaa on välinpitämättömyys.


Tiellä

Olen nähnyt aurinkoisia kuvia reippaista polvihousuisista pyhiinvaeltajista etelän auringossa. Meillä jokaisella taitaa olla omanlaisemme pyhiinvaellus, meidät jokaisen se yllättää. Matkalle lähtiessä minulla oli vain odotus. Ei teoriassa voi tietää, miltä tuntuu kävellä 850 km. Ei osaa kuvitella ruumiin ja mielen väsymystä, ei repunhihnojen raatelevaa kovuutta olkapäissä. On löydyttävä nöyryys kulkea jokainen näistä kilometreistä.

Kokeneet vaeltajat antavat hyviä käytännön ohjeita. Minä alan nähdä, että tärkein asia on sopeutuva mieli, joka kestää päiviä ja viikkoja jatkuvan ponnistuksen, yömajojen tungoksen, toverin läheisyyden ja muut hankaluudet. Reppu saisi painaa vieläkin vähemmän kuin omani (10 kg.).Ja kenkien sopivuutta sekä ennalta tehtyä perusteellista sisäänajoa ei voi liikaa korostaa. Näin kylliksi rakkoja ja laastareita - onnekseni toisten jaloissa. Eräältä mieheltä lähti koko jalkapohjan nahka uusissa, kokeilemattomissa kengissä. Omat vaelluskenkäni toimivat hyvin ja siitä kiitän.

Meitä askarruttaa jo matkan päätös. Millaista on perillä, mitä siellä kohtaamme, osaammeko kohdata sen?

Pyhiinvaellustiellä kuljetaan vain yhteen suuntaan, alusta loppuun. Pyhiinvaellus on kuin elämä. Meidän koko elämämme on pyhiinvaellus.

MARTTI ISSAKAINEN





PYHIINVAELLUS JATKUU

Löydän itsestäni pienen epäilijän aina, kun ihmeistä, legendoista ja pyhäinjäännöksistä puhutaan. Koetan kumminkin avata mieltäni toisenlaiselle ajatukselle. Kerran Athosvuoren luostarissa munkki näytti aarrekammion koruristiä ja osoitti: Tuossa on kappale Jeesuksen rististä ja siru naulasta, jolla hänet naulittiin. Ajattelin: On olemassa kaksi mahdollisuutta ja toinen niistä on se, että siinä todella on kappale Jeesuksen rististä!

Legendat

Keskustelemme perimätiedosta, jonka mukaan apostoli Jaakob vanhempi kävi täällä lähetystyössä tuoden kristinuskon Pyreneitten niemimaalle. Pyhä tarina kertoo myös hänen mestauksestaan Pyhällä Maalla ja uskomattomista vaiheista, joilla hänen ruumiinsa tuli tai tuotiin meren yli Espanjaan sekä miten jäännökset ihmeellisesti vuosisatoja myöhemmin ihmeitätekevinä löytyivät paikasta, joka sai nimen hänen mukaansa - Santiago - San Diego - Pyhä Jaakko.

- Me tottuneina pyhiinvaeltajina emme tietenkään epäile tuonkaltaisten emmekä muittenkaan reliikkien aitoutta, sanoo Tarmo arvokkaalla vakavuudella.

Ajattelen kohtaamista Jaakobin kanssa matkamme päätepisteessä. Siellä on jäännös ja muisto miehestä, joka tunsi Jeesuksen. Jeesus kutsui hänet ja hän seurasi. He vaelsivat yhdessä, kävivät kalalla Genetsaretin järvellä. Hän näki Jeesuksen kärsivänä ja ylösnousseena. Jeesus lähetti hänet ja hän totteli kulkien tänne silloisen tunnetun maan ääreen asti. Ja nytkin hän on, niinkuin me uskomme, siellä missä Jeesuskin on, siinä ihmeellisessä paikassa jota nimitämme taivaaksi. Huikea ajatus. En oikeastaan ihmettele, että ihmiset jo yli vuosituhannen ajan ovat vaivoja ja vaarojakin uhmaten halunneet vaeltaa tänne hänen muistoaan kunnioittamaan ja rukoilemaan.

Eräänä päivänä sivuutamme Pyhän Fransiscuksen lähteen. Sen vesi on nyt pantu virtaamaan kahdesta putkesta sameaan neliskulmaiseen altaaseen, kyltti varoittaa juomasta tätä vettä. Tietenkin maistamme. Koetan kuvitella: Joskus Pyhä Fransiscus vaelsi tästä matkallaan Santiagoon. Kai hänkin joi tuota vettä. Tiedetään hänen myös perustaneen jonkin matkan päähän ensimmäisen fransiskaaniluostarin Espanjassa.

Jorma kertoo lukeneensa pyhiinvaeltajien tunnuksen simpukan historiasta. Legenda kertoo, että kun laiva toi Jaakobin jäännöksiä Galitsiaan, eräs aatelisnuorukainen ratsasti mereen laivaa vastaan. Hän oli hukkua kuohuihin, mutta Pyhä Jaakob pelasti hänet. Rannalla, jolle nuorukainen pelastui, oli simpukoita. Tämän tähden Jaakko kuvataan simpukankuorella seisomassa ja vaeltajat pitävät simpukkaa tunnuksenaan.

Tie ja vaeltajat

Puente la Reinassa yhtyy Biskajan lahden taitse tuleva Ranskan tie Aragonian tiehen. Useimmat vaeltajat tulevat tätä kautta tai lähtevät matkaan vieläkin myöhemmin. Vaeltajien määrä lisääntyy moninkertaiseksi. Majatalot kuhisevat kymmenien miesten ja naisten täyttäessä kerrossänkyjä täyteen ahdetut makuusalit. Oudoksuttaa etsiä vapaata vuodetta ja asettua levolle tässä joukossa, herätä joskus yöllä ja kuulla kuorsaus, sänkyjen narina, unissaan mutistut sanat tai muut äänet mitä nukkuvista lähtee. Joku hiipii vessaan. Ensimmäinen kysymys uuteen majaan tullessa on, tuleeko suihkusta lämmintä vettä. Usein ei tule. Eräänä päivänä Jorma tunnustaa väsyneenä rukoilleensa: "Jumala, anna minulle kuuma suihku!" Kun sellainen illalla saadaan, se on vastaus rukouksiin.

Tie nostaa edelleen kuin Jumalan keinussa kilometrien raskaisiin nousuihin laskien sitten taas laaksoon. Tie muuttuu hiukan paremmaksi, aivan samanlaisia loseikkoja emme kohtaa mitä alkumatkan sateissa. Matkan rutiineihin alkaa tottua. Lähdetään aamuhämärässä kuin työhön lähdetään, selkiemme takaa nouseva aurinko kohtaa meidät jo tiellä. Vaelletaan. Sopivissa paikoin istahdetaan, juodaan vettä pullosta, haukataan jotain. Baareja löytyy joka kylästä, kahvi, olut ja bogadillos - juustolla, lihalla, makkaralla tai munalla täytetty vehnäleipä - tekevät kauppansa.

Säät vaihtelevat. On päiviä, jolloin saa kulkea paitasillaan, mutta sitten taas viilenee, sadeviitatkin puetaan ja pusketaan päin tuulta. Vuorenharjoilla pyörivät kymmenien tuulivoimaloiden siivet. Tien nuolet johtavat yli silmänkantamattomien peltojen, viinitarhojen, läpi kylien, ohi väkevästi tuoksuvien navetoiden. Vaeltaja näkee tämän kaiken, kolme kilometriä tunnissa, 20-35 km. päivässä.

Korkein paikka käy yli puolentoista kilometrin korkeudessa. Sinne on pystytetty pylväs rautaristeineen. Pylvään juureen on kohonnut korkea kumpu kivistä, joita vaeltajat heittävät tähän vertauskuvaksi synneistä ja turhasta painolastista, joka joutaa viskata pois. Minäkin heitän kiveni, jonka kotoa tätä varten toin.

Pääsiäisaika lisää espanjalaisten vaeltajien määrää. Tungos majataloissa kasvaa. Tarmo palaa kotiin.

Vaellustien majataloverkosto on hieno saavutus espanjalaisilta, se mahdollistaa matkanteon halvoilla kustannuksilla, kun yösija löytyy muutamalla eurolla. Vaeltajan pitäisi vain kyetä sopeutumaan rauhattomuuteen ja rajoitettuun intimiteettiin. Sekin tapahtuu, että kaikki sängyt ovat täynnä ja yövymme ohkaisella telttapatjalla urheiluhallin lattialla - se on piinaviikon huipennus.

Vaeltajan muisto

Vaellustien varrelta löytyy joitakin muistokiviä kulkijoista, joiden matka jäi kesken.

Eräänä aamuna tulemme luostarin vierasmajan pihalle Ponferradan kaupungissa. Keskelle pihaa on pystytetty betoninen vaellustien merkkipylväs simpukoineen. Pylvääseen kiinnitetystä muistolaatasta luemme, että suomalainen pyhiinvaeltaja Jouko Tyyri kuoli tässä 9.5.2001. Äkillinen sairaskohtaus keskeytti kirjailijaystävän matkan.

Sytytän kaksi valamolaista tuohusta muistokiven päälle. Veisaan sen edessä Lapuan taisteluvirren, jonka karu sanoma tuntuu ytimekkäimmin ilmaisevan tämän paikan ja tilanteen tunnelman. Me jatkamme matkaa.

Vaeltajat

Eräs belgialainen mies jäi eläkkeelle ja lähti kotioveltaan kävelemään kohti Santiagoa. Hollantilainen nuori laulajatar Annemieke esitti 450 kertaa pääroolia musikaalissa Sound of music. Kun hänellä ei ollut sopimusta uusista tehtävistä, hän lähti vaeltamaan Santiagoon.

Pitkällä matkalla muutamat kulkijat tulevat tutuiksi. Vaeltajien kesken vallitsee merkillinen ystävyyden henki, oudotkin tervehtivät ohi kulkiessaan, hymyilevät, toivottavat "bueno camino" - hyvää matkaa.

Ron ja Duke tulevat Minnesotasta, puhuvat rennosti, juovat viiniä reippaasti. He kertovat opiskelleensa nuorina katolista teologiaa, mutta luopuneensa sitten papillisesta urasta, menneensä naimisiin ja maallisiin ammatteihin. Nyt, ennen vanhuutta, he halusivat tehdä vielä suuren yhteisen vaelluksen. Jorma kyselee heidän ajatustaan siitä, miten pitäisi olla tai mitä tehdä vaelluksen päätepisteessä. Ron sanoo, että hänen mielestään pitäisi pyrkiä rukoilemaan sillä tavoin kuin pyhiinvaellusten alkuaikoina rukoiltiin, kun kirkko oli vielä jakamaton, eikä reformien ja erimielisyyksien pirstoma. Ja oikeaan pyhiinvaellukseen kuuluisi varmaan myös käydä ripillä, että mieli olisi puhdas.

Toisena iltana ruokailemme kyläbaarissa pienen seurueen kesken. Muutama ranskalainen, pari saksalaista, me. Pariisilainen naistoimittaja puhuu innostuksella vaelluksen merkityksestä. Hän sanoo, ettei ole tietoa, onko Pyhän Apostoli Jaakobin haudan pyhäinjäännöslippaassa mitään. On mahdollista, että se on tyhjä samalla tavoin kuin Jeesuksen hauta on tyhjä. Mutta se ei ole merkityksellistä. Merkityksellistä on se, mitä meissä matkalaisissa ja meidän välillämme tapahtuu tämän matkan aikana.

Vaeltajan jumalanpalvelus

Käymme usein kirkoissa, olemme mukana messuissa. Jorma on jatkanut pääsiäispaastoaan matkankin aikana, vasta pääsiäispäivänä hän juo viiniä ateriallaan.

Espanja tekee vaeltajaan hyvin uskonnollisen vaikutelman. Pienestäkin kylästä löytyy vanha kirkko. Monina iltoina istumme messussa muiden vaeltajien tavoin. Vietämme muistoisan pääsiäisyön kirkossa. Jotenkin opin rakastamaan espanjalaista messua, sen siekailematonta asiallisuutta, energisyyttä ja vapaata ihmisläheisyyttä. Senkin hieman haikeana tiedostan, että me luterilaiset olemme outo vähemmistö, joka joutuu istumaan osattomana silloin, kun kristikunnan enemmistö nousee nauttimaan Herran Ehtoollista.

Viisi viikkoa ja päivä vaellusta. Sitten istumme täpötäydessä Santiagon katedraalissa keskipäivän pyhiinvaeltajamessussa. Neljätoista pappia. Kaunisääninen nunna johtaa laulua, urut soivat. Kaikki päivän aikana saapuneet vaeltajat mainitaan, niin kuulemme senkin että kaksi Jacasta lähtenyttä suomalaista on tänään tullut perille. Näemme riemastuttavan suitsutuksen kattokupolista riippuvalla maailman suurimmalla suitsuttimella, jonka huikeaa leiskuntaa kirkon laidasta laitaan kuusi miestä köydellä ohjailee.

Kuljemme hartaan jonon mukana juhlavuoden avoimesta Pyhästä Ovesta, hyväilemme ristejä ovenpielissä. Nousemme portaita keskellä alttaria seisovan Jaakonpatsaan taa, halaamme Apostolia toisten tavoin. Alttarin alla kumarramme maahan asti holvin perälle talletetun hopeisen pyhäinjäännösarkun edessä. Siinä on muisto miehestä, joka näki Jeesuksen. Ajattelen, että Apostolin voima vaikuttaa vielä tänäänkin. Miksi muuten tuhannet kokoontuisivat tähän kirkkoon joka päivä ja kymmenet tuhannet vaeltaisivat tänne tuovalla tiellä vuodesta toiseen? Ja mikä on Apostolin sanoma meille? Se on sama, jonka Jeesus antoi hänelle ja kehoitti viemään kaikkeen maailmaan: Rakasta. Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niinkuin itseäsi.

Vaellus jatkuu

Matkaamme vielä bussilla rannikolle Finisterraan, minne monilla on tapa päättää vaelluksensa. Kuljemme viimeisen tien majakkaniemen kärkeen ja katsomme päin tuulta Atlantin usvaiseen kaukaisuuteen. Tänne, maan ääreen toi Pyhä Apostoli sanomansa. Tällä rannalla useilla vaeltajilla on tapana polttaa matkavaatteensa merkiksi siitä että matka on tehty, vanha ihminen kuollut ja uusi syntynyt.

Minä jaksoin, toteutin unelman. Olen kiitollinen matkasta ja sen elämyksistä, varmaan koskaan enää en jaksa yrittää mitään näin vaativaa. Matka oli erilainen kuin kuvittelin. Se oli raskaampi kuin kuvittelin. Se oli antoisampi kuin kuvittelin.

Mutta en polta vaatteita. Ikävöimme kotia ja läheisiämme siellä. Kaipaan ruisleipää ja saunan löylyä. Ymmärrän, että pyhiinvaellukseni jatkuu. Se jatkuu niin kauan kuin elän.

MARTTI ISSAKAINEN



Kuvat:





1: Pyhiinvaeltajien tie kulkee poikki pohjoisen Espanjan ja usein hakeutuu kapeille vuoriteille. Maan avarat maisemat piirtyvät vaeltajan mieleen.



2: Tämä sattui vain kahdesti, että sateitten kasvattama joki pakotti riisumaan kengät ja kahlaamaan. Vasemmalla Jorma, oikealla kirjoittaja.



3: Jalat ja kengät ovat vaeltajan tärkein käytännöllinen huolenaihe. Espanjalaismies hoivailee toverinsa jalkapohjaan hiertynyttä suurta rakkoa.



4: Reppu ei saisi painaa yli kymmentä kiloa. Illalla pestyt sukat kuivuvat repun päällä. Simpukka risteineen on tämän pyhiinvaelluksen ja kulkijan tunnusmerkki.



5: Tämä vaeltaja vaimonsa, aasinsa, koiransa ja vuohensa kanssa oli lähtenyt matkaan Bretagnesta, läntisestä Ranskasta. Tähän mennessä matkaa on takana toista tuhatta kilometriä.



6: Pyhiinvaeltaja perillä Santiago de Compostelan katedraalin edessä. Tätä pidetään kristikunnan kolmanneksi tärkeimpänä pyhiinvaelluskohteena Jerusalemin ja Rooman jälkeen. Goethe sanoo: Eurooppa on syntynyt pyhiinvaelluksesta Santiago de Compostelaan.



7: Jokapäiväinen pyhiinvaeltajien messu Santiagon katedraalissa kokoaa valtavan kirkon täyteen kansaa. Neljätoista pappia jakaa ehtoollista, kaunisääninen nunna johtaa veisuuta, urut pauhaavat. Päivän aikana saapuneet vaeltajat luetellaan tässä messussa. Pyhän Jaakobin patsas näkyy alttarin keskustassa valkopukuisen papin yläpuolella.



SUURI VAELLUS PYHÄN JAAKON TIELLÄ

Mennään maaliskuun viimeisiä päiviä, kun kolme suomalaista miestä tähyää mietteliäinä Pyreneitten vuoriston maisemaa pohjoisessa Espanjassa, Sombortin solan eteläpuolella. Vastasatanut, sulamistaan tekevä lumi verhoaa rinteitä. Heitämme reput selkään Sabinanigon asemalla. Kävelemme parin peninkulman matkan Jaca-nimiseen kaupunkiin. Saamme ensimmäiset leimat pyhiinvaelluspasseihimme, löydämme vaellusreitin ensimmäiset simpukankuvat ja nuolimerkit. Edessä odottaa yli 800 kilometriä taivallusta kohti tavoitetta, Santiago de Compostelan pyhiinvaelluskaupunkia.

Olisiko tämä sopiva haaste keski-iän harmaannuttamille miehille? Vieläkö pystyn tällaiseen suoritukseen? Ja pyhiinvaellus - ei vaellusta pelkän liikunnan tähden, vaan oman itsensä ja elämänarvojensa punnintaa. Jotkut puhuvat kauniisti jalkojen rukouksesta.

Seuraavat päivät ja viikot näyttävät, ettei tämä rukouksen laji ole pelkkää päivänpaisteista sipsuttelua etelän romanttisilla, tasaisilla teillä. Kevätsateiden liottamilla peltoteillä tarttuu savi sitkeinä klöntteinä kengänpohjiin. Jyrkillä vuoripoluilla on vesi huuhtonut kulkuväylän kivisiksi koleikoiksi. Ja maan muodot Espanjassa osoittautuvat todella suuripiirteisiksi: vastamäkeä riittää kilometri toisensa jälkeen, pisin yhtämittainen lasku reitin korkeimmalta kohdalta 1600 metristä on 16 km. Matka taittuu 20-35 kilometrin päivätaipalein, perillä Santiagossa ollaan viiden viikon ja yhden päivän kuluttua lähdöstä.

Mikä on pyhiinvaellus? Jo Raamatun ihmiset tekivät pyhiinvaelluksia. Jeesus vaelsi poikasena vanhempiensa mukana Jerusalemiin ja oli unohtua sille tielleen. Alkukirkon kristityt kunnioittivat opettajiaan ja kirkon perustajia vielä näiden kuoltuakin vaeltamalla näiden haudoille rukoilemaan. Myös monenlaisia ihmeitä liittyy pyhiinvaelluskohteisiin. Tästä alkoi pyhiinvaelluksen perinne. Samantapaista vaellusperinnettä esiintyy kaikilla maailman suurilla uskonnoilla.

Santiagoon liittyy Pyhän Apostoli Jaakobin muisto. Tämän Jeesuksen opetuslapsen uskotaan tehneen lähetystyötä Pyreneitten niemimaalla. Hänen mestatun ruumiinsa jäännöksien uskotaan löytyneen paikasta, joka sai nimen hänen mukaansa: Santiago - San Diego - Pyhä Jaakko. Paikasta tuli kristikunnan kolmanneksi tärkein pyhiinvaelluskohde Jerusalemin ja Rooman jälkeen, yli tuhannen vuoden ajan sinne on tehty matkoja. Reittien verkosto on kattanut koko Euroopan aina Suomeen Hämeen Härkätielle asti. Goethe on sanonut, että Eurooppa syntyi pyhiinvaelluksesta Santiago de Compostelaan. Nykyään 70.000 ihmistä kaikkialta maailmasta vaeltaa vuosittain Santiagoon.

Kaksi meistä kolmesta lähteneestä vaelsi matkan loppuun. Halasimme Apostolin patsasta Santiagon katedraalin alttarissa. Kumarsimme maahan asti alttarin holviin talletetun pyhäinjäännöslippaan edessä. Kuljimme Pyhästä Ovesta. Jonkinlainen väsynyt hurmio täytti mielen kaiken jälkeen. Me jaksoimme pitkän matkan, emme vielä olleet liian vanhoja.

Mikä on tuollaisen matkan tulos, mitä jää käteen? Yksi asia on tietysti tuo vaellus fyysisenä suorituksena, se että kykenee vielä näillä vuosikymmenillä lähtemään ja selviytymään tuollaisesta, mitä ei ole milloinkaan aikaisemmin tehnyt. Tietysti sinänsä se ei ole kovin ihmeellistä, luulen että aika monet pystyisivät samaan. Kun kävelee omaa vauhtiaan ja lepää välillä, jaksaa yllättävän paljon.

Kulkurielämän kokeminen on toinen ennenkokematon asia. Olla kaikesta vakiintuneesta normaalielämästä irrallaan, kantaa välttämättömintä - mahdollisimman niukkaa - omaisuutta mukanaan, olla sitoutumatta paikkoihin, kokea pysyväksi vain tie ja vaeltaminen. Kokea tällä tavoin maisemat, nähdä niiden verkkainen vaihtuminen, kokea että matka etenee tälläkin tavoin, askelten rytmissä. Ystävyyden kokeminen toisiin vaeltajiin on myös tärkeä asia. Vaeltajat muodostavat oman heimon, joka tuntee keskinäistä veljeyttä, vaikka ei toistensa kieltäkään ymmärtäisi. Ja vaeltamisen hitaudessa kerkiää huomata oman itsensäkin, ajatella asioitaan, punnita arvojaan.

Kun on kysymyksessä pyhiinvaellus, joutuu väistämättä pohtimaan myös sanaa "pyhä". Tuota sanaa joutuu asettamaan kohdalleen varsin arkisissakin kuvioissa, tiellä, metsissä, vuorenharjanteilla, tuulessa, sateessa, helteessä. Eikä ehkä mitään erinomaisen dramaattista tapahdu. Jotenkin vain avaa mieltään, antaa itsessään mahdollisuuden pyhyyden kokemiselle. Ajattelee sitä jos pystyy. Aikaa ja matkaahan riittää. Silloin voi hiljakseen valua mieleen aavistus toisenlaisestakin ajasta, näkymättömästä maailmasta ja sen matkoista.

MARTTI ISSAKAINEN





Kuvat:



1: Espanjan maisemat ehtivät hyvin piirtyä vaeltajan silmien verkkokalvoille. Kuljettu polku häipyy verkalleen, tavoite siintää näkymättömissä.



2: Matkan korkeimmalle kohdalle 1600 metrin korkeuteen on pystytetty risti, jonka juureen vaeltajilla on tapana heittää kivi symboliksi synneistä ja muusta syrjäänheitettävästä painolastista. Lumikinos tienvarressa kertoo huippujen viileydestä.



3: Sata kilometriä jäljellä. Näkee, että paalulla ovat pysähtyneet monet muutkin vaeltajat. Simpukkakuvio on Jaakontien vaeltajien tunnusmerkki.



4:Perillä. Santiagon katedraali on Espanjan suurin kirkko, sen alttarin holvissa säilytetään Apostoli Jaakobin pyhäinjäännösarkkua.



5: Pyhiinvaeltajien messu täpötäydessä katedraalissa. Messussa luetellaan päivittäin saapuneet vaeltajat. Pappien edessä kuusi miestä toimittaa suitsutusta maailman suurimmalla suitsuttimella, joka liikkuu valtavassa kaaressa kupolista roikkuvan köytensä varassa. Jaakobin patsas näkyy alttarin keskellä.